Edellisenä syksynä oli ilmestynyt ohjaajan siihenastisen uran kallein ponnistus, kolmas Tuntematon sotilas, joka löi meillä kaikki 2000-luvun katsojaennätykset.

TEOKSEN taustalla on Antti Tuurin romaani Rauta-antura (2012), josta ohjaaja ja kirjailija ovat yhdessä työstäneet elokuvakäsikirjoituksen.

Olli Saarelan ohjaaman Rukajärven tien (1999) tavoin siinä seurataan pienen erikoisjoukon vaiheita keskellä taistelutantereen tulituksia, mutta jatkosodan alkuvaiheista Itä-Karjalassa siirrytään nyt Moskovan välirauhansopimuksen jälkeiseen veriseen välienselvittelyyn Lapissa syksyllä 1944.

Tuurin tunnetuimpien teosten tavoin keskeiset henkilöt tulevat Pohjanmaalta, kun nuoret miehet lähtevät samalta kylältä sotimaan.

Armeija on Neuvostoliiton painostuksesta pakotettu kääntämään aseensa saksalaisia aseveljiä vastaan, joita on pohjoisessa Suomessa moninkertainen määrä suomalaisjoukkoihin verrattuna.

Yhdessä yössä ystävistä tulee pettäjiä, petikumppaneista vihollisia ja saksalaisiin miehiin rakastuneista suomalaisnaisista omienkin hylkimiä ”huoria”, joilla ei ole monen silmissä minkäänlaista ihmisarvoa.

Osa heistä päätyi miestensä perässä sodan tuhoamaan Saksaan mutta vain harvat jäivät sille tielle. Kotiin palanneita odottivat uudet nöyryytykset.

AIKAKAUDEN tapahtumat ovat jääneet kotimaisessa elokuvassa pitkälti käsittelemättä tai sivurooliin, joten jo siitä syystä korkean huomioarvon omaavalle fiktiofilmille on kysyntää.

Aihetta edes jotenkin kuvanneista filmeistä kuuluisin on varmasti Vesa-Matti Loirin lapsitähdeksi nostanut Mikko Niskasen Pojat (1962).

Näin ravisuttavan ja kansallisesti kipeän teeman käsittelystä Louhimiehelläkään ei ole kokemusta, vaikka hän on Tuntemattomansa lisäksi ruotinut jurojen suomalaisten raadollisuutta useissa elokuvissa ja televisiossa.

Ohjaajan kyynisissä teoksissa kivikautiset vaistot ryöppyävät ärsytettyjen ihmisten primitiivireaktioiksi todistaen sivistyksemme ohutta pintaa. Näissä kiteytyksissä Louhimies on omimmillaan.

Toisaalta näkökulman rasvainen miehisyys ja humanismin hylkäävä paatoksellisuus ovat kuitenkin herättäneet epäilyjä kurjuudella mässäilystä ja joskus jopa perimmäisestä naisvihasta.

Luukas Niskanen tekee läpimurron hiljaisena Heikkinä, joka todistaa sodan raadollisuuden.

LAPIN SOTA (2026) ei hälvennä sitä ristiriitaista vaikutelmaa, joka Louhimiehen yhteiskunnallisista elokuvista monesti syntyy.

Valinnat saavat pohtimaan, kuinka tosissaan teos lopulta kantaa huolta syyttä suotta silmätikuiksi reväistyjä uhreja kohtaan.

Samaan aikaan elokuva herättää kysymyksiä painotuksista ja siitä, minkälaista toimijuutta se naisilleen syöttää. Ihmiskuva on niin lohduton.

Varsinainen juoni keskittyy muutaman Kauhavalta sotimaan lähtevän nuorukaisen kokemuksiin sekä saksalaisen upseerin kanssa suhteen solmineen suomalaisen kenttäpastorin puolisoon.

Yksi pohjalaisista pojista on vaitelias märkäkorva, toinen tämän yhtä hiljainen naapuri ja kolmas kommunistina vankilassa istunut suurisuu, joka ei hätkähdä sodassakaan pienistä.

Panssarintorjuntaosasto osoitetaan ensin häätämään saksalaisia kaatuneista piittaamatta, mutta uuden komennuksen saatuaan saattamaan joukkoa suomalaisnaisia lääninvankilaan tuomittavaksi vihollisen kanssa tehdystä yhteistyöstä.

Matka todistaa, etteivät sotiemme kaikki jermut olleet kunnon miehiä.

Pyry Kähkönen on Lapin sodan ”rokkamainen” Arvo.

JÄRKÄLEELLÄ on mittaa lähemmäs kolme tuntia, se on siis kirjaimellisesti suurteos. Kriitikoita velvoitettiin olemaan kirjoittamatta elokuvasta mitään ennen sen ensi-iltapäivää. Omalta arvostelijanuraltani en muista vastaavaa.

Elokuvan toisen puoliskon, sotilaiden ja vankien pitkän marssin aikana Louhimies pääsee käsiksi kohtauksiin, joita hän mieluiten ohjaa: monenkirjavat, hävyltään hännän katkaisseet miehet örveltävät, uhoavat ja uhkaavat naisia yhä törkeämmäksi käyvällä käytöksellään.

Muutama oikeamielisempi tekee parhaansa estääkseen heikoimpien höykytyksen ja vielä pahemman, mutta on vaarassa sortua itsekin jonkinlaiseen hyväksikäyttöön.

Mitä meidän tulisi ajatella naisesta, joka täpärästi pelastuttuaan näyttää tarjoavan palkinnoksi läheisyyttä? Miksi elokuva ohjaa meidät pohtimaan tällaisia?

Lasse Enersenin musiikki pauhaa avainkohtausten päälle heristämään tunnetta.

Louhimies ei tee elokuvan arvostamista aina helpoksi tai nautinnolliseksi. Ehkä ei pidäkään. Kuvallisena kertojana hän on jo eri mies kuin 2000-luvun alkupuolen tv-estetiikassa. Sotakohtausten sammakkoperspektiivi paikkaa budjetin aukkoja.

Lopputulos tähdentää jälleen tavallaan, ettei sodassa ole voittajia ja sankaruuskin on katoavaista. Viimeinen otos on suoraan Rauta-anturasta, kylmä ja mieleenjäävä.

Päivämäärien vilinää teoksen alkupuolella pidän itse silti tarpeettomana ja kerrontaa pikemminkin katkovana kuin jäsentävänä.

Luukas Niskanen tarkkailevan ja silmillään olennaisen ilmaisevan Heikin roolissa on löytö.